Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani: Kirjoituksia

Useimpia meistä yhdistää kaipuu aitoon

olemiseen, merkityksen löytämiseen. Se

näkyy tarpeessamme vaeltaa vieraisiin

maisemiin, kokea yhteyttä luontoon sekä

yrityksessämme ymmärtää maailmaa ja

itseämme taiteen avulla. Ehkä juuri tuo

kaipuu pitää meidät hengissä, ihmisinä.

Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa

herkkävireisesti kaipauksestamme ja

pyrkimyksestämme kurottautua kohti

merkitystä. Läsnä teoksessa ovat niin

kirjallisuus ja kuvataide, historia ja

henkilökohtaiset muistot kuin tarkkanäköiset

havainnot ihmisyydestä. Björkmanin

puhutteleva teos on matka tunnustetun

taiteilijan mielenmaisemaan. Se tarjoaa

myös peilauspinnan pohdinnoille ajan

kulusta ja maailmaan jättämistämme

jäljistä. 

Pekka Valtonen: Hullun keisarin hovissa

Savu nousee 1600-luvun alun Euroopassa.

Turkkilaisia vastaan on sodittu pitkään, ja

uskonnolliset sekä valtapoliittiset kiistat

kiristävät katolisten ja protestanttien

välejä. Valtavien paineiden alla Pyhän

saksalais-roomalaisen keisarikunnan

keisari Rudolf II (1552-1612) sulkeutuu

linnaansa Prahassa. Erakkohallitsija hakee

lohtua vertaansa vailla olevasta taide- ja

esinekokoelmastaan, jossa Albrecht Dürerin

maalauksen vierestä saattaa löytää seireenin

leukaluun tai feenikslinnun höyheniä.

Habsburgin mahtisukuun kuuluvaa Rudolfia

oli siunattu maallisella vallalla, mutta

masennukseen taipuvaisen ruhtinaan

todellisia intohimoja olivat taiteet ja

tieteet. Keisari palkkasikin hoviinsa aikansa

suurnimiä Giuseppe Arcimboldosta Adriaen

de Vriesiin ja Tyko Brahesta Johannes

Kepleriin. Hullun keisarin hovissa avaa

näkymän Euroopan sydämeen hetkeä ennen

kolmikymmenvuotisen sodan puhkeamista.

Se kertoo traagisesta henkilöstä, joka

unelmoi sukunsa kunnian kasvattamisesta

mutta joutuu veljensä syrjäyttämäksi - ja

maailmasta, jossa harjoitetaan rinta rinnan

niin alkemiaa ja magiaa kuin tähtitiedettäkin.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehtolaisten seikkailuista on kirjallisuus sivuilla usein juttua, niitä kehutaan hyvänmielen kertomuksina ja kevyinä lukupaloina.

Lienen outo, mutta minusta vanhusten heitteillejättö ei ole humoristista vaan lähinnä makaaberia.

Eräs ehtoolehtolaisista aloittaa lähes kaikki keskustelunsa Astrid Lindgrenin tapaan "döden, döden, döden" jolla  Astrid  aloitti päivittäiset puhelut sisarustensa kanssa, näin käsiteltiin ikävät asiat heti alta pois ja siirryttiin mukavampiin.

Tämä huvittaa hetken, mutta,sitten sitä alkaakin pohtia eri tavalla.

Ja huomaa kohta itsekin olevansa samassa allikossa.

Ehkäpä luen jonkin muun ehtoolehdon tarinan nähdäkseni onko niissä enemmän sitä huumoria, jota tästä jäin hiukan kaipaamaan.